Kielitiede

Lingvistiikka eli kielitiede on nimensä mukaisesti kieltä tutkiva tieteenala. Yleisen kielitieteen varsinaisia tutkimuskohteita ovat nimenomaan kieleen ja kieliin liittyvät ilmiöt yleisellä tasolla. Kieltä tutkitaan itsenäisenä järjestelmänä ilman sen kytköksiä ulkopuoliseen todellisuuteen. Yleisen kielitieteen kysymyksenasettelut eivät rajaudu yksittäiseen kieleen, vaan yleisessä kielitieteessä tutkitaan esimerkiksi kielellisiä universaaleja yhtäläisyyksiä, kieltenvälisen vaihtelun rajoja ja kielen oppimista sekä sen muuttumista ja suhdetta yhteiskuntaan ja puhujiin.

Kielitiede

Yleinen kielitiede ja sen opiskelu

Yleinen kielitiede on eräänlainen kattava viitekehys kaikelle tutkimukselle, jota kielen parissa tehdään. Siihen kuuluu lisäksi yksittäisten pienempien ja huonommin tunnettujen kielten dokumentointi. Kielitieteen tutkimuksen kohteena voi olla ihmiskielten yleisten ominaisuuksien lisäksi myös yksi kieli tai murre, tai yhden henkilön tai ryhmän kieli. Yleisessä kielitieteessä tutkimus keskittyy kuitenkin kielten universaaleihin ominaisuuksiin. Yleistä kielitiedettä voi opiskella esimerkiksi Helsingin yliopistossa, jossa kielitieteen tutkimuksen painopistealueina ovat kielitypologia, deskriptiivinen kielitiede, erilaisten kielellisten ilmiöiden tutkimus, kielikontaktit, sosiolingvistiikka, kielten uhanalaisuus, lingvistinen antropologia sekä kielten kompleksisuus. Näistä kielitypologiassa tutkitaan kielellisestä diversiteettiä käyttämällä laajaa kieltenvälistä vertailua.  Deskriptiivisessä kielitieteessä taas keskitytään tutkimaan vähemmän tuttuja kieliä ja kuvaamaan niitä käyttämällä apuna varsinkin kenttälingvistisiä menetelmiä. Kielitieteellistä tutkimusta voi tehdä synkronisilla tai diakronisilla menetelmillä. Synkronisessa tutkimuksessa tutkitaan vallitsevaa kielen tilaa jollakin tietyllä hetkellä. Yleensä tutkimuskohteena kieli käsitteellisenä nykyhetkenä. Diakronisessa tutkimuksessa kieltä tutkitaan ajan myötä muuttuvana ilmiönä, jolloin erilaisten ilmiöiden muutoksia kuvataan vanhoista teksteistä ja sukukielistä saadun aineiston avulla.

Antiikin ajan filosofit olivat ensimmäisiä kielitieteilijöitä

Kielitiede pohjautuu antiikin filosofiaan, jossa pohdittiin asioiden ja esineiden oikeita nimiä. Tämän kautta syntyivät käyttöön sanaluokat, ja sitä kautta myös täysin uusi tieteenala eli kielitiede. Antiikin filosofit loivat siis käsitykset kielen olemuksesta ja nykyiset sanaluokkakäsitteet. Nämä käsitteet osoittivat kreikan ja latinan kielissä olevat tärkeimmät luokat, mutta ne eivät kuitenkaan toimi välttämättä täysin yleismaailmallisesti kaikissa kielissä. Suomen kielessä olisi esimerkiksi syytä olla oma luokka deverbaalinomineille, joissa sanalla on yhtä aikaa verbin määrite ja substantiivin sijapääte. Toisaalta esimerkiksi turkkilaiskielissä verbin ja substantiivin attribuutit eli adverbi ja adjektiivi eivät yleensä eroa kieliopilliselta muodoltaan toisistaan.

Kielitieteen osa-alueet

Kielitieteellä on lukuisia erilaisia osa-alueita, jotka jakautuvat jälleen erilaisiksi alaryhmiksi. Kielitieteen osa-alueiden pääryhmiä ovat äänneoppia tutkiva fonetiikka, funktionaalista äänioppia tutkiva fonologia, kielioppi erilaisine alamuotoineen, joihin sisältyvät muun muassa lauseoppi eli syntaksi ja oikeinkirjoitus eli ortografia, leksikologia eli sanasto-oppi (johon sisältyy myös esimerkiksi leksikografia eli sanakirjaoppi sekä terminologia eli oppisanasto), historiallisvertaileva kielitiede, murretutkimukseen keskittyvä dialektologia, kielen merkitysoppi eli semantiikka, tyylintutkimus eli stilistiikka, kielen käytön tutkimus eli pragmatiikka sekä soveltava kielitiede. Kielitieteeseen sisältyy myös vuorovaikutuslingvistiikka, jossa tutkitaan ja pyritään ymmärtämään kielen käyttöä erilaisissa vuorovaikutustilanteissa. Vuorovaikutuslingvistiikassa yhdistyy kielitieteen lisäksi myös keskusteluanalyysi ja antropologinen tutkimus.

Kielitieteen osa-alueet

Kielitieteen tutkimuskohteena oleva kielioppi eli tarkoita samaa asiaa kuin kielenhuollollinen käsitys hyväksyttävästä kielestä, vaan siinä keskitytään tutkimaan kielen mahdolliseksi ja ymmärrettäväksi tekeviä sääntöjä. Kielioppi muodostuu sanojen muoto-opista eli morfologiasta, lauseopista eli syntaksista sekä oikeinkirjoituksesta eli ortografiasta. Yhden kielen äänteisiin eli foneemeihin ja äänteiden funktioihin keskittyvä kielitieteenala on fonologia, kun taas kielestä riippumattomia puheääniä tutkii fonetiikka. Fonetiikka käsitetään useimmiten juuri kielitieteen osa-alueeksi, mutta sitä opetetaan myös käyttäytymistieteellisissä tiedekunnissa esimerkiksi Helsingin yliopistossa. Teoreettinen kielentutkimus muilta osiltaan on taas valtaosin humanistisen tiedekunnan ja nimenomaan nykykielten laitoksen hoitama ala. Fonetiikassa tutkimus keskittyy puheeseen sekä ihmisäänen ja kielen äänteiden eli konsonanttien ja vokaalien syntymiseen, sekä näiden äänteiden akustiseen luonteeseen ja kuulosignaalin tulkitsemiseen.